Yhteisöllisyys romanikulttuurissa 8.4.2020

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
8.4.2020 klo 7.00

Espoon seurakunnat järjestivät 1982 alkaen vuorovuosin noin 30 vuoden ajan joka kesä leirin, joka oli suunnattu romaneille. Leirit olivat hyvin tärkeitä romaneille ja yhteisöllisyydelle. Seurakunnilla oli kuitenkin haasteita saada työntekijöitä romanileirille ja ne loppuivat vuosia sitten. Paula, Roosa ja Sandra Åkerlund kertovat, että he kokivat voimaantumista leireillä, koska siellä sai olla yhdessä isomman yhteisön kanssa. Perheistä mukana olivat isovanhemmat, vanhemmat, lapset, tätejä, setiä ja serkkuja.

Tämän tyyppisessä perheessä romanikulttuurin arvot ja tavat siirtyvät arkipäivässä sukupolvelta toiselle. Koodit olivat läsnä kolmen sukupolven vuorovaikutuksessa eikä kulttuuria opetettu suusanallisesti. Tavat, arvot ja kulttuuri opittiin perheessä, kun ison yhteisön sisällä ”elettiin elämää”.

Nykypäivänä on paljon asioita, jotka eivät luonnostaan siirry lapsille aikuisilta. Lähipiiri kapeutuu ja katsotaan vain omaa lähipiiriä, perhettä. Romanikulttuurissa yhteisön hyvä on ollut perinteisesti tärkeää ja kaikista on huolehdittu. Roosa ja Sandra kertovat, että ”Aiemmin saattoi tapahtua, että jos joku romani oli yksin jossain paikassa, niin tuntematon romani saattoi tulla kysymään, onko kaikki hyvin, mistä olet? Se oli itsestään selvää". Suuri yhteisö huolehti toinen toisistaan. Nyt on suuri kynnys puuttua toisten asioihin, kuten esimerkiksi lasten tyhmään käyttäytymiseen.

Suomen romaneilla on paljon perinteitä, jotka juontuvat valtakulttuurista, koska olemme olleet täällä niin pitkään. Suomalainen valtakulttuuri oli myös yhteisöllistä silloin, kun elettiin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa. Romanit ovat myös kokeneet aikojen saatossa syrjintää ja se vaikutti yhteisöjen tiivistymiseen. Pidettiin huolta toisista.

”Peräänkuulutan yhteisöllisyyttä”, Paula jatkaa. ”Isovanhempani muuttivat Kirstinmäkeen, kun olin 1-vuotias ja perheessämme pidettiin aktiivisesti yhteyttä. Kaikille elämä oli yhteisöllisempää, katsottiin myös toisten lasten perään, huolehdittiin toisista. Nyt on toisin. Minusta tuntuu pelottavalta, kun katsoo millaiseen maailmaan pienet lapset kasvavat. Näyttää siltä, että ollaan menossa yhä yksilöllisempään perhe-elämään tulevaisuudessa irti yhteisöistä."

Nykyisin romanit kouluttautuvat, ovat töissä ja arkirytmi on säännöllinen. Ei voi enää lähteä liikkeelle sukuloimaan toiselle puolelle Suomea ilman etukäteissuunnittelua. Elämäntapa on muutoksessa. Vanhempien ihmisten syntymäpäiviä (60-70-80v.) vietetään edelleen suvun kesken. Tärkeää näissä kohtaamissa on muiden sukulaisten tapaaminen, koska heitä ei muuten näe. Aikaisemmin seurusteltiin enemmän ja useammin ison perheen kesken. Nykyään hautajaisissa puhutaan, että pidetään yhteyttä ja ”aina vaan tavataan tämmöisissä tilanteissa”.

Identiteettikriisi ja ammatinvalinta

Paulalle on jäänyt mieleen oma koulunkäynti ja ammatinvalinta. Hän kertoo olleensa ihan tavallinen oppilas. Koulu oli raskasta aikaa, koska hän oli siellä ainoa romanilapsi.

”Murrosiässä minulle tuli voimakas identiteettikriisi. Haaveilin opettajan ammatista, mutta sitten tiedostin, että enhän voi olla opettaja, koska olen romani. En voisi pitää romanivaatteita, jotka ovat minulle tärkeitä! Silloin tuntui, että asia oli iso este ja ongelma minulle”, Paula kertoo.

Paula perusti nuorena perheen, mutta sitten tulivat mieleen lapsuuden haaveet: ”Haluan olla myös jotain muuta kuin romaniäiti”, totesi Paula. ”Haluaisin opiskella ja tukea nuoria heidän identiteettikriisissään. Aloitin opiskelut ja opintojen kautta eteninkin työelämässä. Opiskelin romanivaatteissa, mikä herätti ihmetystä opiskelijoissa ja opettajissa. Silloin romanien piti valita vaatteiden välillä: Voinko pitää romanivaatteita työssäni? Olin itse käynyt nuorena identiteettikriisin läpi ja olin sinut itseni kanssa. Minua pyydettiin puhumaan tästä asiasta moniin paikkoihin.”

Kaikissa työpaikoissani piti käydä läpi oma pukeutuminen ja sitä käsiteltiin rekrytointitilanteessa. Paulalla oli vahva halu murtaa raja-aitoja ja ennakkoluuloja. Olihan hän perustavallinen romaninainen, jolla on myös muitakin puolia ja identiteettejä.

”Kun opiskelin, minulla oli vaikeuksia saada harjoittelupaikkoja, koska olin mustalainen ja käytin omia vaatteitani”, kertoi Paula. ”Eräässä harjoittelupaikassa sattui tilanne, että eivät ottaneetkaan minua, koska tiesivät, että olen romani. Eräs luokkatoverini sanoi, että tule tänne minun harjoittelupaikkaani työharjoitteluun, ja sieltä sainkin sitten oikean työpaikan myöhemmin. Tämän jälkeen työpaikkani ovat järjestyneet suositusten kautta eli olen sillä tavalla ylittänyt ensimmäisen kynnyksen. Olen myös saanut palautetta jälkikäteen, että alussa ajateltiin, mitähän tästä tulee, kun on romani. Hyvin on mennyt. Ei ole itsestäänselvää, että on osa työyhteisöä, vaan romanin on ansaittava paikkansa. Ehkäpä maailma muuttuu tulevaisuudessa, odotan anonyymiä rekrytointia ja sen mahdollisuuksia", pohdiskelee Paula.

Nuoret tärkeässä roolissa

Romaniyhteisö haluaisi nostaa erityisesti nuoret esiin. Kasvavan sukupolven olisi tärkeää tunnistaa oma arvomaailma ja romanikulttuuri, kasvaa omaan identiteettiin, tuntea omat juurensa ja se, mistä tulemme. Olemme havainneet, että joidenkin nuorten kohdalla saattaa vääristyä kuva, mitä on olla romani, ja esimerkiksi rikollisuus ja päihteet korostuvat. Yhteiskunnassa vallitsevat stereotypiat saattavat ohjata joidenkin nuorten polkua. Esimerkkinä mm. lapset, jotka eivät ole kasvaneet romanikulttuurin sisällä. Kulttuurisia malleja ei ole omilta aikuisilta.

Tulevaisuuden haaveena on elvyttää romanikerhoja kaiken ikäisille. Seuraavaksi kartoitetaan sopivia tiloja järjestää esimerkiksi kielipesä, joka tukee romanikielen ylläpitämistä ja on opetushallituksen tukemaa toimintaa. Kulttuurin ylläpitäminen ja siirtäminen tapahtuisi luontaisesti nuorille. Toiminta oli aiemmin vapaaehtoisten vetämää, ja siinä oli 5-6 henkilön ydinjoukko. Kerho olisi avoin ja neutraali paikka, ja sinne kaikki espoolaiset romanit olisivat tervetulleita.

Romanikulttuurin perusta ovat vanhempien kunnioittaminen ja heidän mielipiteidensä arvostaminen. Tämän vuoksi olisi tärkeää olla vanhempien kanssa kanssakäymisissä ja kuulla, mitä romanikulttuuri syvimmillään on: Pidetään huolta toinen toisistamme, välitetään.

Keskustelijoina Leppävaarassa ovat 1940-luvulla syntyneet Roosa Åkerlund ja Sandra Åkerlund ja 1970-luvulla syntynyt Paula Åkerlund.

8.4. kansainvälistä romanipäivää vietetään yhteisöllisesti, juhlistaen musiikin kera. Somessa jaetaan tervehdyksiä sukulaisille ja ystäville. Romanilippu liehuu saloissa.