Kolmikymmenvuotinen sota

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
4.3.2019 Nimimerkki Victoria

Vaikka olin pohtinut eroa jo monta vuotta, myöhään illalla tullut tekstiviesti tuli yllätyksenä. Miehen mielestä minä olin pessimisti. Päinvastoin, minähän olin optimisti kun aina ajattelin, että asiat vielä kääntyvät paremmiksi. Uskoin mitä mies vakuutti minulle, vaikka hän valehteli päin naamaa. Uskoin siihenkin, kun mies välillä sanoi rakastavansa, vaikka hänen tekonsa ja sanansa puhuivat ihan muuta.

Miksi mies ei lähtenyt aikaisemmin, kun oli niin onneton, enkä minä riittänyt hänelle? Miksi hän luuli, että haukkumalla, syyttämällä ja nalkuttamalla minä muuttuisin? Miksi hän pian katui lähtemistään, tunnusteli voimmeko palata yhteen ja syyttää minua erosta?

Miksi, miksi en uskaltanut lähteä! Pelkäsin yksin jäämistä.

Ensimmäinen viikko oli hirveä. Ensimmäisen kuukauden aikana en paljon syönyt enkä nukkunut. Kului yli puoli vuotta ennen kuin tuntui selkeästi paremmalta. Olen enimmäkseen rauhallinen ja tyytyväinen elämääni. Ihan turhaan roikuin huonossa suhteessa. Ahdistukseni loppui vasta kun avioliittonikin.

Olen ollut helpottunut, onnellinen, vihainen, pettynyt, nöyryytetty, surullinen, itkuinen – ristiriitaisia tunteita. Olen vapaa ja itsenäinen, mutta olen menettänyt suhteessa olleet hyvät asiat samalla kun olen päässyt eroon huonoista. Suren myös sitä, millaista kohtelua olin liian kauan suostunut kestämään.

Kun olimme lähettäneet erohakemuksen, kävin eron ensiapupisteessä kiroilemassa. Sieltä minut ohjattiin Omatilaan, ja ensimmäisen käynnin jälkeen sain omatyöntekijän. Oli tyrmistyttävää tajuta olevansa lähisuhdeväkivaltatyön yksikön asiakas. Olin ollut väkivallan kokija, uhri ja myös valitettavasti tekijä. Tästä nöyryytyksestä en omin voimin selviäisi.

Kun liitossa on henkistä väkivaltaa, se on kuin aivopesua. Silloin alkaa itsekin kyseenalaistaa asioita ja uskoa, että syytöksissä on perää. Katja kuunteli muistojani loukatun naiseuteni raunioilta viikosta toiseen eikä pelästynyt itkuani. Puhuimme avioliitosta, exästä, lapsista, äidistä, omasta käytöksestäni ja lapsuudestani.

Olin näkymätön. Kukaan ei kysynyt minulta, miten voin, mitä haluan, tai mitä toivon. En oppinut pitämään itseäni arvokkaana, rakastamaan itseäni, enkä oppinut hallitsemaan tunteitani. Kun lapsillani oli uhmaikä, ahdistuin. Olin silloin tällöin aggressiivinen.

Omatilassa minua ei tuomittu, vaan Katja oli myötätuntoinen. Olisiko jo aika lopettaa itsesi syyttely? On olemassa paljon erilaisia keinoja rauhoittaa ja koota itsensä traumaattisten kokemusten jälkeen, mutta toisen ihmisen välittävää läsnäoloa ei korvaa mikään. 

naispatsas