Kun taika raukeaa

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
19.2.2018 Ellimari Kortman

Huh. Katson 63. kerroksen lasiseinämän läpi alaspäin. Näkymä miljoonakaupungista avautuu joka suunnasta ympäriltäni. Puitteita voisi kutsua hulppeiksi. Tämä on maailman korkein ravintola, jossa voi syödä ulkona. Olen lähes kolmensadan metrin korkeudessa, eikä tällä kattoterassilla ole kattoa, joten kevyt tuulenvire tuntuu hiuksissani. Suurkaupungin meteli ei kantaudu tänne, mutta basson jytke tuntuu kehossani.

Haluan yleensä lomallani irrotella tekemällä jotain omasta arjestani poikkeavaa. Tämä on todella sitä. Olen tuhansien kilometrien päässä kotoa ja nyt myös kaukana maan pinnalta. Samaa voisi muuten sanoa ravintolan hinnoista. Ja sisustuksesta - vieressäni nimittäin kasvaa oikeita puita! Palvelu on ensiluokkaista ja tunnen olevani turvassa, vaikka korkeus hieman huimaakin. Henkilökunta vahtii herkeämättä ettei kukaan kurkottele liian lähelle reunaa. Ettei kukaan tapa itseään, vahingossa tai tahallaan.

Katolle on tullut paljon muitakin seurueeni lisäksi. Pohdin heitä katsoessani, kuinka moni on kaltaiseni turisti ja kuinka moni paikallisia. Näen huoliteltuja, hyvin pukeutuneita ihmisiä nauramassa cocktailit käsissään ja ottamassa kuvia toisistaan mykistävää kaupungin valomerta vasten. Harjoitellun oloiset kauniit ilmeet pysyvät värähtämättä yllä, kunnes löytyy se paras selfie. Kukaan ei erotu joukosta ihmettelemällä liikoja, vaan kaikki ympärilläni tuntuvat olevan kuin kalat vedessä. Tajuan, että monelle tämä kaikki itselleni erikoinen on arkea.

Täällä pääsisi nopeasti eroon vähistä rahoistaan. Uusi tuttava kertoo, mitä yhden illan pöytävaraus maksaa. Ajattelen, että se on Suomessa helposti kuukauden vuokrarahat ja toisaalta enemmän kuin jonkun toimeentulo. Tunnistan ristiriitaiset ajatukseni ja yritän vaientaa niitä. Tulin tänne nauttimaan enkä kritisoimaan! Kuin Tuhkimo konsanaan, voin olla osa näitä huikeita tanssiaisia yhden illan. Hei, nyt tulee hyvä biisi!

Naistenhuoneessa käydessäni havahdun keveistä ajatuksistani nähdessäni surullisen hahmon. Pesen hämmentyneenä käsiäni hänen pitäessään käsivarttaan viereisen hanan alla. Itkuiset silmät ja alaspäin vääntyneet suupielet eivät sovi tänne kaiken glamourin keskelle. Juuri kun olen avaamassa suutani kysyäkseni jotain, hän kokoaa itsensä ja kääntyy lähteäkseen. Tulkitsen saman tien naisen kyynärvarren mustelmista, että hänen käteensä on juuri tartuttu todella kovaa.

Taika alkaa raueta. Kuvitteelliset kellon lyönnit alkavat kumista korvissani. Tiedän, että keskiyö koittaa ja kohta jäljellä on vain kurpitsa.

Tässä rikkaassa pikkuvaltiossa väkivalta on vakava rikos ja tuomiot ovat aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Itseasiassa väkivaltaan vastataan väkivallalla. Kertovatko maan alhaiset väkivaltarikostilastot siitä, että rankat tuomiot ovat toimivia pelotteita ja estävät rikokset? Kertooko se siitä, että rikoksia ei ilmoiteta niin herkästi? Huomaan ajattelevani Omatilan asiakkaita. Kuinka moni tekisi rikosilmoituksen, jos se tarkoittaisi kuolemantuomiota läheiselle? Jo nyt seuraamuksia saatetaan pelätä ja väkivaltaa käyttänyttä halutaan suojella ”kaikelta pahalta”, mitä ilmoituksesta mahdollisesti seuraisi.

”Disneyland with the death penalty” sanoi kirjailija William Gibson. Vilkaisen vielä kerran täältä aikuisten leikkikentältä alas maahan. Edes tiukat koodistot ja lait, korkea BKT ja matala työttömyys eivät näköjään suojaa kaikelta. Onneksi täälläkin ilmiö tunnistetaan ja lähisuhdeväkivaltaan on apua tarjolla.

Kello on lyönyt kaksitoista. On aika lähteä hallitusti hissillä takaisin maan pinnalle. Niin kiire ei ole, että kenkä jäisi matkasta.

Näkymä pilvenpiirtäjästä