Nyrkkisääntö

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
9.4.2018 Susanne Peltola, Omatilan ohjaaja

Uusi olento hikkaa ja ynisee. Sillä on pikkuruiset sormet ja varpaatkin ja kaikki raajat kohdallaan. Niin se on nätti, ihmisen lapsi, lahjaksi saatu.

Kylpyhetki, täynnä vaaleanpunaista hattaraa. Vauva hymyilee, sen silmät tulvivat iloa läikyttäen. Tämä ei ole mikään nukkekoti, enkä minä mikään leikkiäiti. Ei minulla ole sanoja näin suurelle, pohjattomalle ja kirkkaalle.  

Nyt sillä on nälkä, se hamuilee rintaa. Minua naurattaa. Maitoa heruu, täällä minä istun täysin rinnoin ja ruokin sinua. Vauvapölyä leijuu kaikkialla. Lampun kristallista heijastuu sateenkaari, sinä olet aarre. Nuuhkin niskaasi, hiustesi hentoa nukkaa.

En kuullut askeleitasi. En nähnyt varjoa. En osannut varoa. Lupasit, että vauva muuttaa kaiken... Onni on sittenkin vain saippuapala, ei siitä saa otetta. Se lipeää käsistä. Vauva lipeää käsistä.

Tartut hiuksiini ja nykäiset lujaa. Pääni retkahtaa. Haistan alkoholin. ”Vitun huora, saatana! Ootko sä istunut täällä koko päivän toi vammanen äpärä sylissäs?! Etkö sä ole saanut edes ruokaa laitettua vitun idiootti? Pitääkö ne tämän talon säännöt takoa sulle nyrkillä päähän, ei saatana jaksais enää töiden jälkeen!” Huudat kovaa, äänet kimpoilevat ympäri seiniä, toivon että olisi pahviseinät. Jos tämä olisikin nukkekoti. Jos joku tulisi ja lopettaisi tämän ruman leikin. Toivottavasti naapurissa ei ole kuurot korvat.

Minun vauvani itkee mustia kyyneleitä. Sen silmät ovat revähtäneet auki. Ne ovat kuin upottavat lammet, täynnä pohjatonta kauhua jonne haltiakummien lupaukset ovat hukkuneet. Tässä huoneessa ei ole lohtua. Tämä on juoksuhauta josta en löydä ulospääsyä. Teräviä kulmia, vihan sirpaleita, iskuja ja haavoja, nyrkkisääntöjä ja verenmakua suussa. Kaikki jäätyy ympärillä ja muuttuu erämaaksi. Elämä kuolee.

Joku kuuli sittenkin, joku kutsui sinitakkiset. Siperia sulaa, me pääsemme turvaan, me jäämme eloon. Koittaako vihdoinkin rauhan aika?