Pakkasilta

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
8.2.2018 Katja Kytölä

Pimeydessä loistaa tuon kodin ikkunoista valoa ja näen kun perheen äiti liikkuu keittiössä. Savupiipusta tupruttaa vaaleaa savua tummaan paukkupakkaseen. Nenänpäätäni kipristää. Sormet ja varpaat ovat menneet tunnottomiksi jo ajat sitten, vaikka mummin kutomat lapaset ovat paksut ja jalassa on huopikkaat. Tunnen tuon perheen ja tiedän, että heidän isänsä on sohvalla lukemassa sanomalehteä ja tytär lukemassa kokeisiin omassa huoneessaan. Siinä kodissa on aina hyvä tunnelma. Me ollaan samalla luokalla tuon perheen tyttären kanssa. Mietin, että uskallanko soittaa ovikelloa ja kysyä saanko tulla yöksi. Tiedän, että saisin, mutta se on jotenkin niin noloa. Olen ollut heillä niin monta kertaa. Ei, en yksinkertaisesti kehtaa, joten päätän kävellä seuraavaan osoitteeseen.

Matka ei ole pitkä, ehkä puoli kilometriä. Heti pihassa huomaan tämän ystäväni poikakaverin auton pihassa. Voi ei, en voi tuppautua sinne kolmanneksi pyöräksi. Ne ovat olleet yhdessä vasta kuukauden ja umpirakastuneita. Itku meinaa tulla ja käännän katseeni tähtitaivasta kohti. Räpyttelen, kyynel nimittäin jäätyisi nopeasti silmäkulmaan tässä säässä. Mihin sitten?

Mummi? Olin siellä vasta viisi viikkoa. Nukuin patjalla olohuoneen nurkassa. Siellä on ihan hyvä olla. Mummi keittäisi kaakaota – kiehuvaan veteen Van Houtenia, paljon sokeria ja kermaa. Mummilla on kylpyammekin. Kyllä tuntuisi ihanalta lämmin vaahtokylpy. En ole päässyt vaihtamaan vaatteitakaan pariin päivään. Mutta mummi on kertonut, kuinka paljon se nauttii yksinolostaan. Mielellään se ei seurustele iltaisin muiden kanssa kuin uutisten lukijan. Sille se sanoo hyvää iltaa. Mummin luota on kouluun viisi kilometriä ja viime kerralla myöhästyin kerran koulusta melkein tunnin. Huomenna en voi myöhästyä, koska meillä on ne kokeet heti ensimmäisellä tunnilla.

Kohta pitäisi jo päättää, kello lähenee yhdeksää ja sitten on jo liian myöhäistä soittaa kenenkään ovikelloa. Kesällä olen nukkunut ulkona, mutta nyt se ei ole mahdollista. Tai siihen voisi kuolla. Sitäkin olen harkinnut vaihtoehtona. Parhaan ystäväni isällä on lääkekaapissa unilääkkeitä, tiedän. Olen joskus ajatellut, että varastaisin ne ja saisin nukahtaa ikuiseen uneen tästä vaikeasta maailmasta. Mutta tällainen tyttö ajattelee huomista koetta ja sitä, että siitä täytyy saada kymppi. Ennen koetta pitäisi nukkua hyvin, että jaksaa keskittyä. Ja että jaksaa hymyillä kavereille ja esittää huoletonta koko päivän.

Päätän, että lähden kävelemään kohti kotia. Jos näen vielä joitain kavereita matkalla, voin kysyä yöpaikkaa. Jos en näe, minun on pakko mennä kotiin. Luulen, että tänään saan mennä sinne, mutta tiedän myös, minkälaista se on. Mahaa vääntää kun ajattelenkin. Kävelen parikymmentä minuuttia. Ketään ei näy enää missään. Askeleeni hidastuvat loppumatkasta ja sydämen syke kiihtyy. Suuta kuivaa. Pakko se on vaan mennä. Suunnittelen, että yritän avata ulko-oven niin hiljaa kuin mahdollista ja hiipiä huomaamattomasti omaan huoneeseeni. En sytytä valoja, vaan menen suoraan sänkyyn. Olen syönyt viimeksi koulussa, mutta keittiö on liian vaarallinen paikka. Eikä minulla aina ole edes lupaa ottaa jääkaapista syötävää. Nukkuessa ei onneksi tunne nälkää.

Astun etupihan katokseen ja vedän vielä syvään henkeä. Työnnän avaimen lukkoon, käännän ja vedän toisella kädellä kahvasta. Ovi aukeaa.