Uhrista selviytyjäksi

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
10.2.2020 Victoria

Minä todella rakastin sitä miestä. Uskomaton onni lepäsi sylissäni, mutta se hiipi vähitellen kauemmas ja kauemmas. Avioliiton alkuvuodet olivat suorastaan hauskoja, sitten syntyivät lapset.  Lasten tarvitsevuuden edessä lapsuuden turvaton kiintymyssuhteeni sai ahdistuksen kasvamaan melkein sietämättömäksi. Kohtaamattomuutta oli avioliitossa jo silloin. Kumpikaan ei osannut tai uskaltanut olla avoin ja paljas.

Vuosien varrella hain apua monelta ihmiseltä ja kävimme yhdessä avioliittoleireillä. Kun suhde viimein tuntui turvalliselta, tuli vaille jäänyt pikkupoika esiin. Se oli sääli, sillä olimme samalla aallonpituudella niin paljossa. Minä olin lapsena tottunut pelkäämään ja olemaan uskaltamatta, ja olin suurimman osan ajasta aivan yksin. Enää en pystynyt suostumaan ja alistumaan siihen.

Minä todella rakastin sitä miestä, ja tuntui pahalta kun hän väitti, etten enää välittänyt hänestä. Mies syytti vihanpurkauksistaan ja alkoholin liikakäytöstään minua. Hän pakeni itseään ja minua monella eri tavalla. Rikkoi kaapinovia. Heitteli tavaroita ja ilkeitä sanoja. Rikkoi luottamuksen ottamatta vastuuta tekemisistään ja valinnoistaan. En kuitenkaan koskaan olisi sellainen kuin hän toivoi ja tarvitsi.

Mies lähti mielenosoituksellisesti kotoa ja nyt on sitä mieltä, että minä halusin erota. Hän on omasta mielestään uhri ja aikuiset lapset edelleen hämmentyneitä. Heidän on vaikea ymmärtää mitä tapahtui, koska ainahan me riitelimme ja siihen he olivat tottuneet.

Hankin itselleni talkooapua, maalasin kaksion seinät ja muutin ensimmäistä kertaa elämässäni asumaan yksin. Oli aika levätä ja nuolla haavojaan, puhua ja itkeä, jäädä joksikin aikaa pois töistä. Oli aika itkeä, sitten kiroilla, sitten taas itkeä. Oli aika jättää entinen taakseen, takaisin haluamatta – silti nähdä miehestä eroottisia unia.

”Unohda se mies” – kun tietäisinkin, miten toisen puoliskonsa yli kolmenkymmenen vuoden ajalta voi unohtaa. ”Hanki uusi” – elämässäni ei ole vielä tilaa eikä uskallustakaan. Hän menetti hyvän vaimon, minun hartioiltani kirposi taakka. Kun ajan aamulla töihin, olen onnellinen. Kun ajan kotiani kohti, olen onnellinen. Kukaan ei odota kotona jo valmiiksi pettyneenä, kukaan ei nimittele, hauku eikä vaadi. Kukaan ei valvota minua riitelemällä yöllä, kun haluan nukkua. Muistot tekevät välillä kipeää. Olen seesteinen ja rauhallinen, ja tiedän selviäväni tästä. Liian tiukan sormuksen jättämä jälki ei lähde sormestani koskaan.

nainen seisoo kädet levällään talvisessa puistossa