Väkivalta ei aina pääty eroon

  • Jaa Facebookissa
  • Jaa Twitterissä
22.3.2018 Nimimerkki Bambi

Isä ja äiti erosivat poikien ollessa kaksi- ja kolmevuotiaita. Jo vanhempien ollessa yhdessä isä ei hoitanut lapsia ja oli lähes kaikki viikonloput poissa. Isä piti omaa nukkumistaan tärkeämpänä kuin vaikka vauvan vaipan vaihtoa. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan ja se oli eron syy.

Eron jälkeen isä oli niin vihainen äidille siitä, että tämä jätti hänet, ettei suostunut tapaamaan lapsia lähes vuoteen. Isä kyllä vainosi äitiä, seurasi tämän liikkeitä ja lähetti uhkaavia viestejä. Lastenvalvojalla isä ei antanut yksinhuoltajuutta äidille eikä halunnut sopia tapaamisista mitään. Elatusmaksut hän maksoi vain pyytämällä ja reilusti eräpäivän jälkeen. Hän kutsui elatusmaksua rahaksi, jonka maksaa poikien äidille siitä, että tämä hoitaa pojat. Tämä raha hänen mielestään myös vapautti hänet lasten tapaamisista. Isä myös pyrki kohdistamaan maksamansa rahan vain poikiin liittyviin kustannuksiin, mutta ei koskaan ostanut näille yhtään mitään. Isän mielestä vuokrakaan ei ollut lapsiin liittyvä kulu.

Jo tämän vuoden aikana pojat vieraantuivat isästä. Isovanhempien luona he joskus näkivät isää vilaukselta. Lasten äiti oli väsynyt kokemastaan väkivaltaisesta jaksosta elämässään sekä kahden pienen vilkkaan pojan yksinhuoltajuudesta. Hän teki kaikkensa saadakseen ex-miehensä tapaamaan lapsia. Hän aneli miestä lukuisia kertoja ja pyrki vaikuttamaan asiaan isovanhempienkin kautta. Äiti soitti lastenvalvojalle ja sai kuulla, ettei ketään voi pakottaa olemaan lastensa kanssa. Pakotettu oleminen lasten kanssa ei ole lasten edun mukaista. Äiti yritti ymmärtää tämän.

Isä tapasi uuden naisen vuoden kuluttua ja sen jälkeen lapset pääsivät joka toiseksi viikonlopuksi isän ja naisen luo. Tosin vain, jos olivat terveitä. Jos isän luona sairastui, lapsi palautettiin äidille välittömästi. Päiväkodista lapset saivat lomaa vain äidin loma-aikoina. Isän mielestä hänen lomansa eivät kuuluneet päiväkodille tai lapsille. Lasten neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, keskustelut päiväkodissa ja koulussa ja harrastuksissa eivät kiinnostaneet isää. Isä ei tullut kertaakaan lasten päiväkodin tai koulun joulu- ja kevätjuhliin katsomaan lasten esityksiä. Yhtenä jouluna nuorempi pojista kieltäytyi esiintymästä, mikäli isä ei tule. Isä ei tullut. Isä ei tullut myöskään hakemaan lasten tekemiä isänpäivälahjoja ja kortteja. Se oli äidin – ja monen muun mielestä sydäntä särkevää.

Lapset kasvoivat isoiksi. Toinen pojista totesi, ettei hän kaipaa sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Toinen kaipasi näkyvämmin. Hän itki ja puhui isän ikävästään äidille, jonka sydän kääntyi ympäri joka kerta. Isä ei tullut poikien rippijuhliin, ei ylioppilasjuhliin, ei kotoa muuttoon avuksi. Isä ei koskaan halunnut tietää, miten lapsilla meni koulussa, mitä nämä harrastivat tai mistä haaveilivat. Isä ei osallistunut mopo- ja autokoulujen maksuihin, kielikursseihin tai oman ensimmäisen kodin hankintoihin. Jos äiti soitti isälle pyytääkseen apua, äiti yhä yli 20 vuoden jälkeenkin kuuli vain haukkumista ja uhkailua.

Pojista vanhempi yritti tappaa itsensä ja joutui pitkiksi ajoiksi sairaalaan. Hän kirjoitti isälle kirjeen hylkäämiskokemuksestaan. Ei, isä ei tullut katsomaan häntä sairaalaan. Äiti pyysi isää tulemaan. Lääkäri pyysi isää tulemaan. Isovanhemmat pyysivät isää tulemaan. Ei, isä ei tullut.

Tämä kaikki oli isän kosto äidille siitä, että tämä jätti hänet. Tämä kaikki oli väkivallan jatkumista äitiä kohtaan, julmimmalla mahdollisella tavalla musertaa jotain äidille kaikkein tärkeintä – omat lapset. Ja niin siinä kävi. Nuo kaksi pientä viatonta punaposkista poikaa, he joutuivat kantamaan kaiken tämän. Nyt he ovat isoja miehiä, joilla ei ole isää kuin nimenä paperilla.